Elämyksiä Espanjasta

MATKAILUA IBERIAN NIEMIMAALLA.

Kirjoittanut Sebastian To, 22/02/2007 - 12:57. Kommentteja: 3

Tagit:

• Ex-Libris
• Filharmoninen
• Portugali
• Tomar

PORTUGALIN HUHTIKUU.

Olimme lähdössä Portugalin etelärannalta, Olhausta kohti maan keskiosassa sijaitsevaa Tomarin kaupunkia. Päätimme valita moottoritien, koska siten säästäisimme aikaa. Tiesimme, että tie on maksullinen, mutta Visa-kortti saisi hoitaa maksutehtävät. Ajaa hurruuttelimme kohti pohjoista ja Iveco-automme kehräsi kuin kissa. Parin sadan kilometrin ajon jälkeen moottoritie loppui ja ajoimme maksupaikalle. Taulussa oli valonumeroin, että maksumme tekee 23,80 euroa. Ojensin Visani, että revipä tuosta. Rahastaja ojensi korttini takaisin ja sanoi, että tarvitsee rahaa, eikä korttia. Olin aika hölmistyneen näköinen, olihan kortti vastaavissa tilanteissa kelvannut kaikkialla muualla. Rahastaja selitti, että Portugalissa ei millään maksullisella tiellä kelpaa luottokortti maksuvälineeksi. Ryhdyimme etsimään kukkaroistamme käteistä, löysimme 10 euroa ja joitakin kolikoita.
Siinäpä sitten levittelimme käsiämme ja ihmettelimme mitä tästä sitten seuraa, ottavatko auton kaniin, vai mitä. Mies soitti toimistoonsa ja sai ohjeet lähettää meidät sinne selvittämään sotkua. Ajoin auton pysäköintialueelle ja kävelin toimistolle, jossa kohtelias virkamies kaivoi velkakirjanipun esille ja ryhtyi passistani ja auton rekisteriotteesta kopioimaan tietoja omiin papereihinsa. Suurella hartaudella toimitus eteni, josta saatoin päätellä, että ei tapahtuma aivan jokapäiväistä puuhaa ole. Saatuaan kirjoitustyön valmiiksi, allekirjoitimme sen molemmat. Sain oman kappaleeni saatesanoilla, että kahdeksan päivää on aikaa hoitaa maksu mille tahansa tiemaksupaikalle. Olin jo lähdössä, kun virkamies kysyi olisiko minulla suomalaisia kolikoita antaa hänen kokoelmaansa. Totesin hänen olevan hieman myöhässä, sillä kolikot olivat loppuneet jo Saksassa keräilijöiden kokoelmiin. Ystävällisessä hengessä sitten erosimme.
Jatkoimme sitten matkaa maksuttomalla tiellä, joka oli kaksikaistainen ja runsaasti liikennöity. Eräässä kylässä kapean kadun molemmin puolin oli pysäköity autoja ja vastaan tuli suuri sorarekka, väistin niin paljon oikealle, kuin pystyin ja ohitus onnistui, vanhaa ilmausta käyttääkseni, Helsingin Sanomat ei olisi väliin mahtunut. Samassa kuitenkin paukahti, oikeanpuoleinen peili kolahti jonkun pysäköidyn auton vastaavaan ja siinä samassa huomasin olevani ilman oikean puolen peiliä. Kehykset toki säilyivät, mutta peililasi meni paloiksi. Taikauskoiset sanovat, että peilin särkyminen tuottaa huonoa onnea seitsemäksi vuodeksi. Sillä matematiikalla huonoa onneani riittää seuraaviksi kolmeksitoista vuodeksi, sillä viime talven reissulla meille kävi samanlainen tapaus. Viime talvelta oli vielä tallella varapeili, jonka jälleen virittelin käyttöön. Lasi- ja Peilihiomosta aion kyllä jo kysellä tukkualennusta peilin uusimiseen.

Yhdellä huoltoasemalla huomasimme pankkiautomaatin ja välittömästi kävin näpyttelemässä ”seinästä rahaa”. Matkantekomme moottoritien ulkopuolella oli edistynyt hitaasti ja kalliistikin (peili) ja nyt, kun meillä oli käteistä, päätimme suunnata jälleen moottoritielle. Tulimme sitten aikanaan taas maksupaikalle ja ojensin tiemaksupiletin ja velkakirjani rahastajalle, hän palautti velkakirjani ja sanoi, ettei voi ottaa maksua, vaan se olisi käytävä maksamassa toimistossa. No, mikäpä siinä, kokemusta toimistoista jo on, ajattelin. Ajoin auton parkkialueelle ja kävelin toimistoon virkamiehen pakeille. Siellä tehtailtiin taas vino pino papereita, jotka molempien osapuolten nimikirjoituksilla vahvistettiin. Kaikkiaan näihin toimistorutiineihin oli kulunut yli tunnin verran aikaa, joten se siitä ajan säästöstä. Reilun neljänsadan kilometrin matkaan saimme kulumaan lähes seitsemän tuntia, mutta eläkeläisellähän on aikaa.

TOMARIN PARTURI. (Huom! Ei Sevillan parturi)

On asioita, joita pitkillä matkoilla ei voi välttää. Eräs niistä on hiusten kasvu. Ellei halua näyttää Robinson Crusoelta autiolla saarellaan, olisi silloin tällöin hyvä löytää ammattitaitoinen parturi. Tuli taas se hetki elämässä, että karvat alkoivat häiritä kuuloa ja ammattiapua tarvittaisiin. Olin kaupungilla vaellellut, mutta eipä ollut silmiin sattunut yhtään parturinliikettä. Kaupungin kartta oli sentään matkassa, etsintöjä tehdessäni. Pysäytin keskustassa katuosuuden kauneimman naisen, levittelin karttaani ja valitin, ettei koko kylästä löydy yhtään parturia. Neitonen heläytti hymyn ja merkkasi karttaani joukon pisteitä, joissa hänen tietääkseen palvelee alan ihminen. Lähin piste sijaitsi aivan muutaman metrin päässä ja sinne päätin karvani käydä uhraamassa. Oli paikka kuitenkin sen verran vieläkin hakusessa, että väärästä ovesta olin tunkemassa sisään. Vastaan tuleva mummo arvattavasti kyseli, että miksi minä heille haluan tulla. Osoittelin kuontaloani ja sopotin barbeiro, barbeiro. Mummo otti minua hihasta kiinni ja talutti kulman ympäri. Vei parturin ovelle ja jäi katsomaan, että varmaan sinne menen ja jään. Ovella hieman arvelutti, se kun muistutti kotoista maalaistalon ulkokellarin ovea, pikkaisen vinksallaan sinne ja tänne. Itse operaatiohuone oli karu, keinonahalla päällystetty sohva, jonka pinta oli ajan saatossa repeillyt muutamasta kohtaa. Yksi parturituoli seisoi himmeän peilin edessä. Antiikin aikaisia keritsimiä roikkui seinällä. Parturi, joka oli iältään jotain kuudenkymmenen ja kahdeksankymmenen väliltä oli pukeutunut, joskus valkoiselta näyttäneeseen kauhtanaan. Etsin sohvasta ehjän kohdan ja istuin odottamaan vuoroani. Yksi paikallinen mustapää oli parhaillaan käsittelyn alla. Seurasin leikkauksen etenemistä ja totesin, että aika lyhyttä mallia täällä harrastetaan. Taskussani oli kirjanen Portugalia Matkailijoille, josta ryhdyin kiireesti selaamaan parturi-sanastoa. Vuoroni tultua, näytin sormellani niitä kohtia, jotka olin valinnut: Haluan hiusten leikkauksen. Ei liian lyhyeksi. Haluan leikkauksen saksilla. Ukko luki osoittamiani kohtia ja nyökkäili ymmärtämisen merkiksi. Otti seinältä hiustenleikkuukoneen ja napsautti sen käyntiin ja painoi sen ohimolleni ja siitä päätä myöten ylös.
Mitäpä siinä oli tehtävissä, alistuin kohtalooni, joka näyttää olevan koko Iberian niemimaalla kohdallani sama. On vain yksi leikkaustapa, ja se on: Juurta myöten. Toki parturini saksiakin käytti, ohennussaksilla päälaeltani rouskutteli silmilleni hiuksen riekaleita, ettei henki tahtonut kulkea. Lopulta hän oli työhönsä tyytyväinen ja minä viittä euroa ja hiuksiani köyhempänä. Lohduttauduin taas sillä tosiasialla, että hiukset ovat uusiutuva luonnonvara. Campingilla vaimo huomasi lohduttoman ilmeeni ja yritti kohottaa tunnelmaa kehumalla miten hyvin hiukseni nyt on leikattu, kun melkein kaikki. Kehui myös kallon muotoani ja juoksi auton taakse, josta kuului pidätettyä naurun tyrskintää.

FILHARMONINEN KONSERTTI

Tapahtumakalenterissa, jota jaettiin kaikissa mahdollisissa paikoissa, oli helmikuun tapahtumissa mm. Filharmonikkojen konsertti kaupungin kirjastossa sunnuntaina klo 17.00. Oli edellisestä korkeakulttuuritapahtumasta kulunut aikaa jo kohtuullisen kauan, joten arvelin hyvinkin kestäväni klassista musiikkia yhden konsertin verran. Sitä paitsi, komerossa oli tilaa viemässä parempi puku, jolle ei vielä tällä matkalla suurtakaan käyttöä ollut tullut. Hyvissä ajoissa sonnustauduin pyhäpukuuni ja kravattiin. Sitten kohti Biblioteekkia, kirjaston auditoriota. Tulin paikalle pian klo 16 jälkeen. Talossa kuului soitantaa ja kuulostelin, että orkesteri siellä harjoittelee ja virittelee soittimiaan. Vahtimestari osasi englantia ja selvitteli, että sinne vaan auditorioon olkaa hyvä. Ihmettelin, kun kello oli vasta hieman yli 16, että miten sinne nyt jo voi mennä, vastahan konsertti alkaa klo 17. Vahtimestari totesi lakonisesti, että esitteissä on virhe, konsertti oli jo eilen ja nyt konsertoi paikallinen nuoriso-orkesteri. Olisin kuitenkin tervetullut siihen konserttiin, tosin se on jo alkanut, mutta voisin kyllä vielä mennä saliin. Olin lähtenyt konserttiin ja sellainen nyt olisi tarjolla, niin vahtimestarin opastuksella liityin kuulijoiden joukkoon. Soittajat, joita oli 16, olivat iältään n. 10-15 vuotiaita nuoria. Soittimet olivat pääasiassa puhallinsoittimia; huiluja, klarinetteja, saksofoneja ja vetopasuunoja. Musiikki, jota esitettiin, oli pitkälle improvisointia, jossa instrumenteista haettiin rajoja. Soittajat esittivät myös pantomiimia ja liikkuivat koko auditorion alueella. Esitys oli erilaisuudessaan yllättävä ja virkistävä kokemus, enkä ollut ollenkaan pahoillani Portugalilaisesta aika- käsitteestä, jossa kaikki on hyvin jos esitysaikataulu sattuu edes samalle kuukaudelle.

EX-LIBRIS

Tapahtumakalenterista luin, että kaupungin kirjastossa avataan Ex-Libris näyttely lauantaina klo 11.00. Lähdimme kävelemään kirjastolle ja saavuimmekin ajoissa. Kovin näytti autiolta, yksinäinen naisihminen tiskin takana, eikä muita. Esitimme varovasti kysymyksen, onko täällä jossain mahdollisesti sellainen ex-libris näyttely? Neito hymyili ystävällisesti ja hyvällä englanninkielellä kertoi meidän olevan oikeassa paikassa, mutta näyttely avataankin vasta klo 16.00. Siihen toki olimme jo oppineet täällä etelässä, että mikään ei ole niin metrilleen. Maantiellä saattaa olla opastaulu, jossa kerrotaan jonnekin olevan siitä kohtaa esim. 13 km. Puolen kymmenen kilometrin päässä samaan paikkaan ilmoitetaan olevan 16 km. Ei siis ihme jos kellon ajat eivät satu ilmoitetuksi. Konsertti, joka ilmoituksen mukaan pitäisi alkaa tänään klo 17.00, onkin pidetty eilen johonkin aikaan. Sitä rataa!
Arvelimme, että ei se tilaisuus kuitenkaan tasan 16. ala, joten tulimme paikalle klo 16.30 ja yllätys, yllätys, tilaisuus olikin alkanut tasan! Ystävällinen henkilökunta kertoi, että ensin on auditoriossa aiheesta luento ja sen jälkeen kokoonnutaan cocktailtilaisuuteen ja sitten tutustutaan varsinaiseen näyttelyyn. Ohjasivat meidät auditorion puolelle, jossa tilaisuuden esittely portugalin kielellä, monisanaisesti ja usean puhujan voimalla, oli käynnissä. Ettemme olisi kovin erottuneet joukosta, hörähtelimme, pienellä viiveellä tosin, silloin kuin muutkin ja taputimme innokkaasti esimerkin mukaan.
Olisihan se tietysti ollut mukavaa, jos edes yhden muunkin sanan, kuin ex-libris, olisi puheista ymmärtänyt. Luennon jälkeen siirryttiin aulaan ”kokkareille”. Seisoimme Kaisun kanssa hieman ulkomaalaisen näköisinä aulassa, kun tilaisuuden järjestelijöistä eräs kuvan kaunis nainen lähti tulemaan kohti. Panin merkille sysimustat hiuksensa ja vartalonsa, joka oli kuin piiskansiima. Katseensa oli tulinen, kuin Kyyjärven kirkon polttajalla. Ehdin vielä rukoilla, ..”älä saata minua kiusaukseen,” kun tämä Jane Russelin inkarnaatio jo seisoi edessäni, katsoi syvälle silmiini ja hymyili niin, että polviani heikotti. Ajattelin, että jos hän nyt pyytää minua miehekseen, niin miten saan sanotuksi, että olen naimisissa oleva mies. Pelkoni oli kuitenkin turha, sillä hyvällä englanninkielellä hän kysyi voisiko tarjota meille juotavaa. Tarjolla oli Portugalilaista Portviiniä, punaista ja valkoista, mustissa pulloissa ja etiketeissä luki Tawny. Ei neidon tarvinnut kahta kertaa kysyä, kun sain sanottua, että punaista,please. Portugalilaiset ovat kuuluisia hyvistä portviineistään ja Tawny on merkki paremmasta päästä, joten pian ”keekoilimme” muiden mukana portviiniä maistellen. Hyvää oli. Suomalaisista kokkareista poiketen täällä oli vain makeita pikkupurtavia. Maistelimme erilaisia herkkuja ja totesimme, että makeita ovat ja toiset vielä makeampia, kuin toiset.
Vieraskirjaan nimeäni kirjoittaessani totesin olkani yli kurkkijoita olevan molemmin puolin ja niin sitten nimeni perään kirjoitin Finland. Se tietysti herätti tiettyä hämmennystä, joku näytti aivan selvästi, että ei liene koskaan kuullutkaan moisesta maasta ja toiset taas päivittelivät, että on pitkä matka kotiin.
Kuvan kaunis oppaani esitteli minut vanhalle herrasmiehelle, nimeltään Augusto d´Athayde, joka osoittautui maan parhaimmistoon kuuluvaksi graafikoksi ja ex-libris suunnittelijaksi. Esitinkin heti toivomuksen, että hän suunnittelisi minulle oman ex-libriksen, mutta hän sanoi olevansa jo yli kahdeksankymmentä vuotta vanha ja kädet vapisevat. Hintatasosta hän sanoi täällä voivan saada ex-libriksen noin 400 eurolla.
Pois lähtiessä sain vielä näyttelykuvaston ja toivotuksen tulla seuraaviinkin tapahtumiin mukaan. Ulkomaisten harrastajien ex-libriksien sarjan, keräilykansiossani, avasi Augusto d´Athayde, joka ojensi omansa minulle.
Näyttelystä silmiin pistävintä oli runsas purjealusten esiintyminen ex-libriksissä. Selityksensä tälle ilmiölle voi löytää historiasta, olivathan Portugalilaiset merenkulkija kansaa. Varsinkin kauko-idän maustemarkkinat olivat aikanaan heidän hallussaan. Alusmaidensa ansiosta Portugali oli aikanaan, englantilaisten ja espanjalaisten kanssa, rikas. Nyt, kun alusmaat on menetetty, on jouduttu toteamaan maan köyhtyneen. Keskustelin erään paikallisen kanssa ja hän totesi maan talouden olleen tosi kurjassa kunnossa, mutta nyt EU:n myötä tilanne on paranemassa. Kyllähän totuus on se, että selkeä ero on olemassa esim. Espanjaan verrattuna. Esimerkiksi Tomarissa en ole nähnyt yhtään rakennustyömaan nostokurkea, joskin vanhoja rakennuksia siellä täällä restauroidaan. Niemimaan vastakkaisella puolella, suunnilleen samalla korkeudella, Alicanten alueella on lehtitietojen mukaan yli tuhat rakennusnostokurkea toiminnassa. Kansanluonne on kuitenkin portugalilaisilla, näin ulkomaalaisen näkökulmasta katsottuna, lämpimämpi ja ystävällisempi, kuin naapureillaan espanjalaisilla. Ystävällisyys tulee esiin monissa pienissä asioissa, kuten esimerkiksi näillä kokkareilla, jossa vieraan ei tarvitse olla kuivin suin ja tuntematon keskustelukumppani käy hakemassa tarjottimen ja pyytää maistamaan heidän herkkujaan. Ne ovat niitä pieniä asioita, jotka kuitenkin saavat vieraan tuntemaan, että hänestä välitetään.