Elämyksiä Espanjasta

VIA BALTICA (JA MUUTAMA EKSYMINEN)

VIA BALTICA JA MUUTAMA EKSYMINEN.

Laivamatka Helsingistä Tallinnaan oli aika kuoppainen, ikään kuin enteillen tulevaa. Tulimme Tallinnaan yöllä ja jäimme sataman rekkaparkkiin loppuyöksi. Laivalla olimme tavanneet erään suomalaisen miehen, joka oli myös matkalla Espanjaan. Päätimme lyöttäytyä yhteen ja ajaa peräkkäin ainakin Puolaan saakka. Siellä tekisimme ratkaisumme, lähtisimmekö Italian vai Saksan kautta edelleen.

Virossa huomasimme jo ensimmäisellä sadalla kilometrillä, että liikennekulttuurissa on selvä ero kotimaahan verrattuna. Eikä se Suomessakaan kovin korkealla ole. Tallinasta Pärnuun on reilu sata kilometriä ja sillä matkalla kohtasimme kolme juuri sattunutta liikenneonnettomuutta, joissa poliisit ja ambulanssit korjasivat vielä jätöksiä. Pani vähän hiljentelemään, mutta ei paikallisia. Karmeat ohittelut jatkuivat, kuin ei mitään. Tie oli hyvä ja leveä, joten penkalle väistellen selvisimme aiheuttamatta lisää kolareita.

Syksyisessä sateen tuhrussa maisema näytti kovin ankealta, joten päätimme hiljaa mielessämme, että ystävät ja tuttavat saavat odottaa kevääseen ja me jatkamme matkaamme mahdollisimman vauhdikkaasti päästäksemme aurinkoisempiin maisemiin. Näin ne suunnitelmat ja käytäntö eivät taaskaan lyöneet kättä.

LATVIA.

Latvian rajalla muodollisuudet olivat joustavat. Viranomainen käveli automme vierelle ja pyysi nähdäkseen passimme ja rekisteriotteen. Vilkaisu dokumentteihin ja hyvän matkan toivotuksin saimme jatkaa matkaa. Tie Latvian puolella huononi selvästi, mutta oli toki ajettavaa. Pudotin kuitenkin ajovauhtia siltä varalta, että yllättäviä heittoja tiessä ilmenisi. Pitkä ja korkea automme heiluikin välillä, kuin kameli ja jouset olivat kovilla.

Riika

Matkakumppanimme ehdotti, että ajaisimme kaupungin kautta ja katselisimme nähtävyyksiä. Hieman minua huolestutti isolla autolla miljoonakaupunkiin meno, mutta ajattelin, että se huutaa joka pelkää. Ajoimme siis kaupunkiin ja tietysti parhaaseen iltapäivä ruuhkaan. Latviassa on vasta äskettäin siirrytty Lada kannasta parempiin merkkeihin ja sen huomasi. Ne omistivat kadut, joilla oli kalleimmat ja komeimmat autot, eikä sinne juuri muilla ollut asiaa. Kaistanvaihto oli lähes tuntematon tapahtuma, vinkkari sai raksuttaa kaikessa rauhassa, eikä rakoa vaan löytynyt.
Eräässä valoristeyksessä olin kääntymässä oikealle ja käännös oli vielä kesken, kun takaani sujahti vauhdilla henkilöauto ja kiilasi eteeni, sillä seurauksella, että hipaisua ei voinut välttää. Ohittajan auton takalokasuojaan tuli painuma ja naarmu. Minulta pyyhkiytyi etupuskurin kulmasta pölyt. Kaveri pysäytti autonsa niille sijoilleen keskelle risteystä ja tuli luokseni sen näköisenä, että alahan äijä kaivaa lompsaa esiin. Sanoin haluavani poliisit paikalle ja hän soittikin. Tunnin kuluttua rupesi kuulumaan sireenin ääni ja pian kurvasi pillit vonkuen ja valot välkkyen poliisiauto paikalle ja pysähtyi myös keskelle risteystä. Liikenne oli vilkasta ja odotin sydän kylmänä, koska siihen rysähtää lisää hurjia kuskeja. Poliisit eivät osanneet englantia tai suomea, enkä minä latviaa, mutta metrimitan käytön he toki osasivat ja siinä sitten mittailtiin missä kukin oli ollut silloin ja nyt. Hetken kuluttua siihen tuli pari poliisiautoa lisää ja siinä joukossa oli jo yksi, joka ymmärsi huonoa englantiani. Kysyin häneltä mahtaako Latviassa olla oikealta tulevalla etuajo-oikeus, kuten eräissä sivistysmaissa on tapana. Poliisi hieraisi korvallistaan ja totesi Latviassa olevan saman käytännön. Sen jälkeen asiat alkoivat sujua. ”Pääkonttorilta” soitti hyvin englantia puhuva mies, että minä olen ”Not Guilty” ja olen vapaa jatkamaan matkaani Espanjaan ja toivotti vielä hyvää matkaa. Meni siinä aikaa yli kolme tuntia ja taisi tulla kalliiksi Latvialle, kun kuusi poliisia teki kolmisen tuntia töitä ja pääkonttorissa vielä joku. Selvisimme sentään kaupungista ulos ja yön pimeydessä ajoimme Liettuan puolelle, lähelle Vilnaa jollekin rekkaparkille yöksi. Vakaasti päättäneinä, että kaupunkeja vältetään, kuin ruttoa.

LIETTUA.

Rajamuodollisuudet olivat samanlaiset, kuin Latviaan tullessa, mutta tie huonontui silmin nähden.
Vaikka poikien puheiden mukaan Vilnassa onkin elintaso lähes länsimaista luokkaa, niin maaseudulla, jossa ajoimme, vaikutelmaksi jäi, että Liettua on köyhin Baltian maista. Syksyn harmaudessa ja lehdettömien puiden paljastaessa kaiken alastomuudessaan, saatoimme vain todeta, että kesän vehreys sentään peittäisi pahimmat puutteen merkit. Vastaan tuli Juutas Käkriäisen näköisiä papparaisia, risaisissa palttoissaan, vetäen perässään pieniä kärryjä, täynnä lumppuja ja muuta roinaa. Taivas itki vettä, eikä se juurikaan kohottanut tunnelmaa.
EU:n myötä Baltian maille on annettu tienparannusrahaa ja tietöitä olikin siellä täällä käynnissä ja on odotettavissa, että muutaman vuoden kuluttua ainakin päätiet on saatu kuntoon. Isot kyltit tietöiden kohdalla kertoivat EU:n avusta olevan kyse. Toisten matkakuvauksia luettuani tiedän Baltian maissa olevan upeita hiekkarantoja ja nähtävyyksiä, mutta meitä ei nyt, marraskuun kylmässä sateen tuhrussa, hiekkarannat kiinnostanut. Kesällä saattaisi olla eri juttu. Oli kuitenkin eräs paikka, jossa kävimme hiljentymässä. Aivan tien vieressä oli toisen maailmansodan aikainen juutalaisten joukkotuhoamispaikka, jonne oli pystytetty muistomerkki ja paadet, joissa monilla kielillä kerrottiin mitä alueella oli tapahtunut. Vaiteliaina jatkoimme matkaa.

PUOLA.

Puolan rajalla olivat muodollisuudet aika hupaisat. Pitkä rekkajono odotti pääsyä rajan yli, mutta kevyt liikenne ohjattiin toista kaistaa ohitse. Passit ja auton rekisteriote ojennettiin rakennuksen seinässä olevasta luukusta Liettuan rajavartijalle. Hänen tullessaan tyytyväiseksi näkemäänsä toinen rajamies vei dokumentit pöydän toisella puolella istuvalle Puolan viranomaiselle, joka vuorostaan syynäsi paperit ja kun olin siirtynyt hänen luukulleen, niin ojensi paperit ja viittasi jatkamaan matkaa. Sata metriä kopilta oli punainen liikennevalo ja kuuliaisina pysähdyimme valoihin ja jäimme odottamaan, josko ne pian vaihtuvat, kun ei muuta liikennettä näkynyt. Pian juoksi kopilta viranomainen henki hapatuksissa viittilöimään meitä jatkamaan matkaa. Ei valosta tarvitse välittää. Olivat tehneet tällaisen suuren organisaatiomuutoksen, että samassa kopissa hoidettiin molempien maiden muodollisuudet. Puolan puolella olevat rakennelmat olivat nyt tyhjinä. Valo oli ilmeisesti unohtunut punaiselle, vai olisiko ollut vielä jotain nostalgista perua aikaisemmalle järjestelmälle.

Puolassa alkoivat vaikeudet. Tien kunto oli sellainen, että raskasta autoamme paiskoi, kuin Luoja kerjäläistä. Missään en ole nähnyt niin paljon ristejä ja kynttilöitä liikenneonnettomuuden uhreille, kuin Puolan rajalta Varsovaan. Niitä oli vieri vieressä. Syykin selvisi aika pian, ohitse piti päästä missä vain, riippumatta siitä, oliko vastaantulijoita tai ei. Varmin ohituspaikka tuntui olevan, jos tiessä oli sulkuviiva ohituskiellon merkiksi. Mieleeni tuli joskus kuulemani juttu, kuinka toisessa maailmansodassa Saksalaisten hyökätessä Puolaan panssarein, Puolan armeijan ratsuväki kävi vastaan peitset tanassa. Lopputulos oli toki selvä jo ennen aloitusta, mutta kuvastaa Puolalaisten ”hulluutta” ja kuumaverisyyttä. Siitä perinnöstä eivät ole vieläkään päässeet eroon. Katolilaisessa maassa, mistä Paavikin on kotoisin, suojeluspyhimyksillä on täystyöllisyys autoilijoita suojellakseen. Ristien ja kynttilöiden määrästä päätellen töitä on ollut liikaa.

Varsovaa lähestyessämme ja Riika vielä tuoreessa muistissa, päätimme etsiä kiertotien, välttääksemme keskustan läpiajon. Tienviitat olivat ainakin parimetriä pitkiä ja täynnä kerakkeita, eikä niistä ymmärtänyt minne ne ohjasivat. Kun olimme kolmannen kerran tulleet saman hautausmaan kohdalle, uskoimme, että olemme luultavasti eksyksissä. Lopulta ei auttanut, kuin ajaa erään ravintolan parkkipaikalle ja pysäyttää paikallinen herrasmies kysymyksellä: Missä olemme? Puolassa, kuului varma vastaus. Sen tiesimme ja pian selvisi tarkempi paikkakin. Mies totesi autoistamme, että olemme suomalaisia. Kielitaitonsa osoitukseksi lausui pari tunnetuinta suomalaista kirosanaa. Kertoi käyneensä äskettäin Helsingissä ja oppineensa sanat siellä ja pärjänneensä aika mukavasti. Totesimme sanavarastonsa melko riittäväksi, mutta muutama lisäsana ei olisi silti pahitteeksi. Ei ollut aikaa jäädä lisäopetusta antamaan, sillä päivä oli kulunut jo pitkälle iltapäivään esikaupungissa pyöriessä. Niin siinä sitten kävi, että keskustan kautta sieltä oli pois selvittävä. Hämmästykseksemme siellä oli opasteet selvästi näkyvillä, eikä läpiajossa ollut suurtakaan vaikeutta. Tuli kuitenkin Varsovan ympäristö kartoitettua melko hyvin, joskaan en tiedä missä me siellä pyörimme.

Varsovasta selvittyämme alkoi ilta jo pimentyä ja tavoitteenamme ollut Wroclaw oli huonon tien takana. Pimeässä ajoa en suosittele kenellekään. Liikenne ei osoittanut mitään varovaisuuden oirettakaan. Olipa vastaantulijoita tai ei, niin ohitse vaan täysillä. Ne väistävät, jotka pelkäävät, tuntui olevan pelin henki. Tukka pystyssä, kauhusta kankeana sitä menoa oli seurattava. Pimeässä ei valoista voinut tietää minkä kokoinen vastaantulija on, mutta ei se hidastanut onnensotureita. Pian saimme tarpeeksemme ja kurvasimme rekkaparkkiin pyyhkimään kauhun hikeä otsalta. Päätimme, että pimeällä emme aja metriäkään tässä maassa ja päivälläkin olisi hyvä päästä nopeasti pois.
Tie oli kuoppaista ja pinnoite oli katkeillut parin metrin pätkiksi, jotka eivät olleet missään kiinni. Autoa täristi ja paiskoi niin, että tekarit olivat vaarassa lentää suusta. Missään tapauksessa ei olisi kannattanut yrittää ääneen lausua niitä tienviittojen nimiä siinä tärinässä. Tuli mieleen kansanedustaja Aittoniemi, jolta tarinan mukaan oli tekarit lentänyt suusta yrittäessään lausua edustaja Zyskowicz´in nimeä. Nostin korkealle kuvitteellista hattuani Mobilvettan työntekijöille, jotka olivat tehneet kestävän auton meille.

Milloin kuoppaisuus ja pinnoitteen katkokset vähenivät, niin sitten oli tiessä syviä uria. Olisi ollut vain yhdet urat, niin olisi voinut ohjata auton niihin ja keskittyä vaikka lehden lukuun, mutta kun niitä oli vierivieressä, toinen toistaan syvempiä. Automme otti välillä aikamoisia loikkia ja välillä etupyörät olivat eri urissa, kuin takapyörät ja auto kulki, kuin juokseva mäyräkoira. Jos Suomessa minkä tahansa tien kunto olisi vastaava, niin tien pitäjä luultavasti hirtettäisiin lähimpään seetriin.

Wroclawista Saksan rajalle, Görliziin oli kymmenien kilometrien tietyö, jossa oli vain yksi kaista moottoritiestä käytössä. Senkin pinnoite oli parin metrin pätkinä ja irrallaan. Jostain syystä tiemestari oli huomannut, että tien kunto ei edellytä moottoritie vauhtia, vaan oli asettanut sille 60 kilometrin nopeusrajoituksen. Ohittamaan ei päässyt ja tien kunto sellainen, että pudotin nopeuteni 30-40 km:n tunnissa. Siinä sitten johdin autoletkaa, jonka pituudesta olen vieläkin ylpeä.

SAKSA.

Görlizistä pääsimme entisen itä-Saksan puolelle. Tien laatu parani niin, että tuntui, kuin taivaaseen olisi tultu. Ivecommekin huokaisi helpotuksesta, kirjaimellisesti huokaisi, sillä Puolan urissa paiskouduttuamme toisesta takapyörästä oli ilmat karannut pihalle. Onneksi takana olivat paripyörät, joten emme jääneet Puolaan tientukoksi, vaan huoltoaseman pihalla saimme vaihdettua vararenkaan, saksalaisen huoltomiehen avustuksella. Onnittelimme toisiamme kädestä pitäen, että selvisimme Via Balticasta vähin vaurioin, mutta sentään hengissä.
Olimme siis entisen itä-Saksan alueella. Saksojen yhdistymisestä oli kulunut jo sen verran aikaa, että meikäläinen, joka en ollut siellä ennen käynyt, en huomannut mitään eroa muuhun Saksaan verrattuna. Tiet olivat loistavassa kunnossa ja maaseutu näytti hyvin hoidetulta ja vauraalta.
Hyvien opasteiden avulla selvitimme Dresdenin eksymättä ja olimme ylpeitä hyvästä suorituksesta, mutta kuten aina, niin nytkin, ylpeys käy lankeemuksen edellä. Chemnizissä hetken herpaantuminen opasteiden tarkkailussa johti meidät väärälle tielle. Huomasin virheeni aika pian, olimme menossa kohti Erfurtia, kun olisi pitänyt ajaa Nurnbergiin. Zwickaun risteyksessä käänsimme kaupunkiin ja selitin matkakumppaneilleni, että halusin nähdä Zwickau-autojen tehtaan. Selitykseni ei mennyt perille toivomallani tavalla, sillä tehtaiden paikalla oli VW:n tuotantolaitos. Aina ei voi onnistua, eikä taaskaan. Löysimme oikealle reitille ja matka sujui hyvin Nurnbergiin saakka. Liekö Nurnbergin historia toisen maailman sodan päättymisen jälkeisenä sotarikollisten tuomitsemispaikkana sotkenut ajatuksemme, koska pian huomasimme ajavamme Salzburgia kohti, kun olisi pitänyt mennä Stuttgartiin. Seuraavasta ulosmenosta pois ja takaisin ne kymmenet kilometrit, jotka harhailimme. Tuli taas nähtyä saksalaista maaseutua, jota emme ennen olleet nähneet. Tosin historiasta muistin näillä tantereilla 1500-luvun alkuvuosina, Martin Lutherin naulattuaan teesinsä Wittenbergin kirkon oveen ja nostattaneen teollaan talonpojat kapinaan, vaatimaan oikeuksia aatelisten ja katolisen kirkon sortoa vastaan. Näillä seuduilla talonpojat ja muut vähäväkiset polttivat ja ryöstivät luostareita ja kartanoita, johtajansa Ulrich Schmidin johdolla. Leipheimissä ruhtinaitten hyvin koulutetut ratsu- ja keihäsmiehet sitten tappoivat hyökkäyksessä yli viisituhatta talonpoikaa ja teloittivat heidän johtajansa ja myös Ulrich Schmidin.
Lopulta Stuttgart ohitettiin onnellisesti eksyäksemme jälleen Karlsruhessa. Lähdimme pohjoiseen, kun piti etelään mennä. Teimme jo tutuksi tulleen proseduurin ja pääsimme etelään vievälle moottoritielle ja sitten taas matka maittoi. Mulhousessa ylitimme Saksan ja Ranskan rajan. Rajamiehet katselivat laiskan näköisinä menoamme, eivätkä olleet meistä enempää kiinnostuneita.

RANSKA.

Onkohan valtioilla jonkinlaista kilpailua teiden paremmuudesta, sillä Mulhousen jälkeen tien kunto parani jälleen ja oli, kuin pöydän pinnalla olisi ajanut. Iveco-automme kehräsi, kuin kissa ja matkustajat siinä olivat yhtä hymyä, aina Lyoniin saakka. Ilta oli jo pimennyt lähestyessämme Lyonia ja hetken herpaantuminen pitkästä ajomatkasta sai meidät jälleen valitsemaan väärän tien.
Ajettuamme n. viisikymmentä kilometriä ja noustuamme melkein parin kilometrin korkeuteen vuoristossa, rupesin muistelemaan, ettei edelliskerralla Lyonin ohi ajettuani ollut mitään vuoria tielläni. Ajoimme sitten rekkaparkkiin ja kävimme kysymässä ravintolasta, joko pian olemme Marseillessa. Tyttö tiskin takana heläytti pienen hymyn ja sanoi, että vähän vielä ja olette Genevessä. Jäimme yöksi rekkojen sekaan ja aamulla ennen auringon nousua olimme valmiit etsimään pääsyä takaisin Lyoniin johtavalle moottoritielle. Näkyvyys oli sumun heikentämä ja varovasti laskettelimme alamäkeen, kunnes sumu äkkiä loppui ja totesimme, että se olikin pilvi, jonka yläpuolella ja seassa olimme yömme viettäneet. Nyt on sitten kokemusta myös autolla ajosta pilvessä. Marseillen opasteet löytyivät helposti, kun olimme levänneitä ja päivänvalossa. Sitten se olikin vain ”alamäkeen” laskettelua, Rhone jokea seuraillen aina Orangeen saakka. Sieltä lähdimme rantatietä kohti Montpellieriä, Narbonnea ja Perpignania. Iltapäivällä ylitimme rajan Espanjaan ja ensimmäisellä huoltoasemalla täytimme tankkimme piripintaan. Diesel maksoi siellä 0,8 e/ltr. Ranskassa ja Saksassa hinta oli 1,03 – 1,06 e/ltr.

ESPANJA.

Meitä oli varoitettu, että rajan läheisyyteen ei kannata jäädä rosvojen takia. Samoin varoiteltiin Barcelonan läheisyyteen jäämistä yöksi. Kerroin nämä varoitukset matkakumppanillemme ja ehdotin, että ajetaan runsaasti ohi tai paljon ennen Barceloonaa yöparkkiin. Matkakumppanimme kai arveli, että 40 km on riittävä etäisyys mainitusta kaupungista. Jäimme muutamien muiden etelään matkaajien kanssa rekkaparkkiin. Aamulla vartin yli viisi kuulin takaoven lukosta rapinaa. Löin nyrkillä vessan oveen niin, että rämähti ja päästin kamalalla äänellä yhden niistä ärräpitoisista voimasanoista, joita olin ansiokkaasti Puolan teillä harjoitellut. Rapina lakkasi ja ulos ehtiessäni, varustettuna puolimetrisellä sauvataskulampulla, ei rosmoa näkynyt mailla halmeilla. Ei enää nukuttanut ja lähdin aamutoimille ravintolan toilettiin. Siellä oli matkakumppanimme samoissa puuhissa ja kun hän palasi, vain viiden minuutin poissaolon jälkeen autolleen, oli sen sivuovien lukot murrettu rikki, mutta nopea paluunsa karkotti murtautujan pois, eikä sisälle ollut ehditty..

Näin oli matkamme halki Euroopan jälleen kerran johtanut auringonpaisteeseen. Jos oli edelliskerroilla Ruotsin ja Tanskan kautta ajo tuntunut puuduttavalta, niin kyllä Puolassa tuntui, että ehkä sen puudutuksen sittenkin olisi kestänyt ja vakaa päätös on, että Via Balticalle palataan, kunnes EU-rahalla on tiet saatu autolla ajettaviksi.

JK. Ettei tämä Via Baltica osuus säikäyttäisi ketään liiaksi, niin voin todeta, että matkamme tapahtui v.2004 ja nyt on v.2007. Tietöitä tehtiin jo silloin oikein urakalla ja EU – rahalla on teitten kunto saatu niissä maissa varmasti kansainväliselle tasolle.