MATKALLA POHJOISEEN, MAAHAN KYLMÄÄN SOHJOISEEN.

Kirjoittanut Sebastian La, 17/03/2007 - 20:21.

Kommentteja: 1

Tagit:

MATKALLA POHJOISEEN, MAAHAN KYLMÄÄN, SOHJOISEEN.

Ajoimme Tomarista Gordobaan, Espanjaan, reilut 520 km. Espanjan kuuluisimpiin kuulunut härkätaistelija, El Gordoba, oli ottanut taiteilijanimensä paikkakunnan mukaan, joten poikkeamiseemme oli hyvä syy. Ei siellä kuitenkaan mitään erikoista tapahtunut, joten seuraavana aamuna jatkoimme matkaa ja tulimme illan suussa Veran Almanzaresin campingille. Täällä olemme matkoillamme poikenneet syksyin keväin, joten paikka on tuttu.

Tällä kertaa tutustuimme Lontoolaiseen nuoreen pariskuntaan, jotka viettävät elämää, jota moni muukin kadehtisi. Robert ja Helena Ingle ovat olleet tällä campingilla nyt neljä kuukautta. Elääkseen, Robert myy ja asentaa aurinkopaneeleita matkailuvaunuihin ja –autoihin. Itse tehdyssä asuntovaunussa on kaikki elämisen oleelliset mukavuudet, kylpyammetta myöten. Ylpeänä Robert esitteli täysimittaista kylpyammettaan, joka oli sijoitettu sohvan alle. Istuinosa ja selkänoja sohvasta pois ja Voila! amme on vettä ja kylpijää vailla. Lämmityslaitteena heillä on puilla lämmitettävä kamiina. Puita löytyy rannalta, merivirtojen kuljettamina. Robert kertoi, että muiden palellessa vaunuissaan talvella, heillä on varaa avata ovi ja ikkunat kamiinan lämmittäessä. Aurinkopaneeli kauppiaina heillä kaikki tarvittava sähkö tuotetaan auringosta. Kuorma-auton lavalle rakennetussa työpajassa on iso akku ja invertteri, joilla sähköä jalostetaan eri tarpeisiin. Englantilaiset ovat mestareita tekemään elämänsä mukavaksi, varsinkin jos viivytään samalla paikalla pidempään. Parhaimmilla olemme nähneet jopa sohvakalustonkin etuteltassaan. Robertilla ja Helenalla ei sentään kaupasta ostettuja huonekaluja ole, mutta yhtenä pienenä oivalluksena Robert tekaisi rannalta löytämästään laudan palasta mielikuvituksellisen ja kätevän drinkkipöytätason. Lepolassessa on nyt mukava löhötä ja maistella janojuomia, kun ei tarvitse kurkotella etäältä.

Olimme tehneet treffit erään suomalaispariskunnan kanssa Vinarosin campingille, josta yhdessä jatkaisimme matkaa kotia kohti. Vinarosiin mennessämme poikkesimme Alicantessa, jonka lentokentältä otimme veljeni ja hänen vaimonsa autokuntamme vahvistukseksi kotimatkalle. Vaikka automme onkin suurikokoinen, ei se neljälle ihmiselle mikään linja-auto ole. Olimme varoittaneet veljeäni, että matkatavaroita saisi olla vain yksi kassillinen henkeä kohti. Kone laskeutui ja koneesta vääntäytyivät odotetut matkakumppanit. Kummallakin oli vain yksi kassi. Ne olivat jääkiekkoilijan varustekasseja! Ei ollut tullut mieleemme määritellä kassien kokoa. Kotimatkaamme olimme suunnitelleet kuluvan aikaa kolme viikkoa. Henkilö- ja tavaramäärä huomioiden matkasta saattaisi tulla mieliin painuva.

Jacan lähellä on suosittu purjelentokenttä, jonne kokoontuu alan harrastajia ympäri Eurooppaa. Suomalainen purjelennon opettaja piti kevättalvella oppilailleen siellä vuoristolentoleiriä ja häntä olimme menossa tapaamaan. Paikalla oli viisikymmentä purjekonetta eri maista ja kolmella hinauskoneella niitä vedettiin taivaalle. Koneiden suuresta määrästä johtuen, niitä ehdittiin päivän aikana vetää vain kahdesti kutakin, joten oli oltava tarkkana kelin suhteen. Vuoriston rinnetuulissa ilmassa pysyminen oli suhteellisen varmaa ja maisemat lumihuippuisten vuorten yllä olivat mahtavat. Ilmatilan tarkkailulla oli tärkeä merkitys, ei ainoastaan koneiden suuren lukumäärän johdosta, vaan kotkien takia. Kotkia lensi alueella kymmenittäin ja lennon jälkeen oli mukava kuunnella, kuinka kaverit kertoivat katselleensa lentävää kotkaa selkäpuolelta. Kotkat toimivat varmoina indikaattoreina nostavista virtauksista, joskin törmäysvaara oli myös todellinen.

Jacan jälkeen alkoi meidän ”vuoristoleirimme”, tie kiemurteli Pyreneitten vuoristossa aina vain ylemmäksi, kunnes vähän ennen lumirajaa, kaikkein korkein huippu päästiin alittamaan hiljakkoin valmistunutta tunnelia pitkin. Tunnelin pituus oli 8,7 kilometriä ja päivänvaloon taas tullessamme olimme Ranskan puolella. Jos oli turbo ollut tiukoilla ylös noustessa, niin nyt saivat jarrupalat oman osansa. Kilometri tolkulla vaihtelevan jyrkkää alamäkeä lämmitti jarrukenkiä mukavasti. Välillä oli pysäytettävä jäähdyttelemään matkailuvaunujen jarruja.

Lourdesissa kävimme kahtena päivänä tutustumassa paikkoihin, jotka katolisen uskon mukaan ovat olleet ihmeiden tapahtumapaikkoina. Paljon oli rullatuolipotilaita tai muuten sairaita, jotka olivat tulleet tai tuotu parantumisen toivossa paikalle. Emme nähneet yhtään ihmeparantumista, mutta paikka teki kuitenkin syvän vaikutuksen. Verratessani kahta ihmeiden tapahtumapaikkaa, niin Lourdesin kunniaksi on sanottava, että siellä ei kaupallisuutta sallittu, joka taas Portugalin Fatimassa oli silmiinpistävän häiritsevää. Lourdesin lähteistä pulppusi vettä, jolla sanottiin olevan parantavaa voimaa. Otimme muovikanisteriin vettä vastaisen varalle. Vesikanisterit taisivat autossamme mennä sekaisin ja luultavasti makkarasoppamme tuli keitettyä pyhään veteen. Hyvää soppaa se ainakin oli.

NORMANDIA, MAIHINNOUSURANNIKKO

Poikkesimme Cherbourgissa ostamassa sateenvarjot. Emme ilmeisesti olleet ensimmäiset sateenvarjoa ostamaan tulleet, sillä kaupassa katsottiin sillä lailla ymmärtäväisesti päällemme.
Utah-beach´illä kävimme katsomassa laskuvarjossaan kirkontornissa roikkuvaa liittoutuneiden sotilasta, jonka saksalaiset sinne ampuivat. Nukke se tietysti oli nyt ja liekö kuinka mones varjokin, mutta perustui tosi tapahtumaan.

Suomalaisena oli kiva olla!

Arromanchesissa on eräs maihinnousurannikon museoista. Siellä tutustuimme niihin tapahtumiin, joilla osaltaan ratkaistiin Euroopan kohtalo toisessa maailmansodassa. Teimme ensin kävelyretken rannalla ja totesimme, että kymmenien metrien pystysuora seinämä kohtasi rannalle laskettuja liittoutuneiden joukkoja. On suoranainen ihme, että rannalta on eteenpäin päästy. Museorakennuksen infotiskillä vastaanottovirkailijatar kysyi mistä maasta olemme ja kun kuuli, että Suomesta niin kaiveli hetken laatikoitaan ja vetäisi esiin pinkan A-4:a, ja jakoi ne meille. Yllätykseksemme totesimme ne suomenkielisiksi esitteiksi museon esillä olevista esineistä. Lähdimme hyvillämme kiertelemään esitteen mukaisesti. Kun olimme melkein kierroksen lopussa, kuului kovaäänisestä kuulutus, jossa pyydettiin suomalaisryhmää ystävällisesti saapumaan salin perällä olevan elokuvateatterin luokse. Siellä meitä odottivat museon intendentti apulaisensa kanssa. Kohteliaasti kysyivät olisiko meillä n. kahdeksan minuuttia aikaa katsoa dokumenttifilmi maihinnousun tapahtumista. Totta kai meillä oli aikaa, eläkeläisillä. Siihen alkoi lappaa myös muita museon vierailijoita, jotka aikoivat tulla esitystä katsomaan, mutta intendentti nosti kädet pystyyn heille ja totesi, että tämä näytös esitetään vain suomalaisille. Meitä oli kahdeksan henkeä ja teatteriin olisi kyllä mahtunut moninkertainen määrä. Esityksen jälkeen kävimme kiittelemässä kädestä pitäen museon henkilökunnan.
Muitten vierailijoitten ilmeet olivat näkemisen arvoisia! Silloin oli taas kiva olla Suomalainen.

Lähistöllä oli myös elokuvateatteri, jonka valkokangas oli 360 astetta ja salissa ei istuttu, vaan lattiassa oli kaiteita, joista sai pidellä kiinni. Tarpeen ne olivatkin, sillä esitys oli aivan fantastinen, tuntui kuin olisi itse ollut laivan kannella tai kuljetuskoneessa. Tapahtumia oli edessä, takana ja molemmilla sivuilla, joten pystyssä pysyminen ilman tankoja ei olisi onnistunut.

Seuraavana oli vuorossa Combiegne, jossa on museoituna se junan vaunu, joka jäi historiaan Ranskan ja Saksan sotiessa ensimmäistä ja toista maailmansotaa. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Saksan antautumiseen, Ranska allekirjoitutti rauhansopimuksen Combiegnen metsikössä, junan vaunussa. Se asia jäi hiertämään saksalaisia ja eritoten Hitleriä. Kun Ranska toisessa maailmansodassa antautui Saksalle, vaati Hitler, että antautumisasiakirja on allekirjoitettava samassa paikassa ja samassa junanvaunussa, jonka ranskalaiset olivat voittonsa kunniaksi aikanaan museoineet. Museon seinä revittiin auki ja vaunu vietiin samalle paikalle ja valokuvat todistavat, että Hitler oli haljeta mahtavuuteensa tilaisuudessa.

Verdunissa käytiin ensimmäisen maailmansodan verisimmät ja pitkäaikaisimmat taistelut. Ranskalaisilla oli sinne rakennettu valtavat bunkkerit, joista suuri osa sijaitsi syvällä maan alla. Siellä oli pieni rautatie, joka kuljetti kuuden hengen ryhmiä tutustumaan bunkkerin tiloihin. Sinne oli lavastettu oikeita tilanteita ja multimedia esityksin katsojat saattoivat elää niitä oloja. Se oli vaikuttava kierros, miehistötilat, johtajien neuvotteluhuoneet, ruokalat, ammusvarastot ja jopa leipomo sijaitsivat siellä monen metrin syvyydessä.
Verdunin lähistöllä sijaitsee sankarihautausmaa, jossa ensimmäisen maailmansodan sotilaat saivat viimeisen leposijansa. Hautausmaan vieressä on valtava mausoleumi, jonka seinät ovat täynnä nimiä, syntymä- ja kuolinpäivineen. Huomioni kiintyi muutamaan nimeen, joiden syntymäaika oli 1930 ja kuolin päivä -50 ja -60 luvuilla. Hämmästellessäni tätä, selitti paikan vahtimestari näiden kuolleen Algerian sodassa. Ilmeisesti olivat kunnostautuneet siellä niin hyvin, että pääsivät sitten mausoleumin arvokkaaseen seinään.

Tässä vaiheessa automme naisväki sanoi saaneensa tarpeekseen sotahistoriasta ja nyt olisi mukava päästä nopeasti elävien ihmisten nykyaikaiseen maailmaan. Ivecolle annettiin marssikäsky ja nokka käännettiin pohjoista kohti. Vauhdikkaasti matkamme eteni kommelluksitta Vaasaan.
Sukulaisvierailut hoidettiin pois ja sitten päästiinkin kotiin sulattelemaan kaikkea koettua.

Sittemmin ovat matkat muuttaneet luonnettaan satelliittinavigaattorin myötä. Viehkon naisäänen opastaessa milloin millekin karjapolulle, Kaisu on hymyillyt sisäänpäin kääntynyttä hymyä, kun arvosteluni kohdistuukin nyt tähän Dorikseen.
Mutta kuten Kipling sanoisi:”Se onkin toinen tarina”.