Elämyksiä Espanjasta

Mene ihmeessä heti lääkäriin !!

Vilkaiseppa tänne : http://www.naisensydan.fi/terveysasema/edellisetvastaukset.html

( Älä kuitenkaan luota liikaa niihin )

Edit : oireesi viittaa sepelvaltimotaudin -oireisiin , joten mars lääkäriin hopi hopi !!

Miten niin on pakko eikös kaikki perustu vapaaehtoisuuteen ?
Pieni selitys lienee paikallaan ?

Ahdistushan kestää jos antaa sen kestää.

Tanssi pöydällä ja laula mä tein eilen niin.
Se oli niin hullua, että helpotti

Suklaakin auttaa aika moneen asiaan ja halihoito

Voi, rähmä, hetikö?
Sepelvaltimotauti tästä vielä puuttuukin.
Hmmm itse en osannut sitä epäilläkään, koska fyysinen rasitus ei aiheuta minkäänlaisia oireita, olen paremmassa kunnossa kuin ikuna.

Koita kuitenkin mennä ainakin mahd. pian .Ainakin ongelma selviä - tiedä vaikka olisi harmiton vaiva .
Tieto rauhoittaa ainakin kummasti mieltä .

En halua pelottaa sinua , en ole lääkäri .

Minun muistini mukaan sä et edes polta tupakkaa ??
Muistanko väärin....

En polta, enkä mässäile.
Tuhti olen mutta sellaisella mörssäritavalla, lihasta nääs...

Se suklaakin jää kokeilematta, koska olen liian kurinalainen sortuakseni suklaaseen.
Pöydillä tanssimista voisin harkita, mutta keittiön vai ruokasalin pöydällä?
Julkisella paikalla saattaisi olla tehokkaampaa, kotona lapset vaan pitäisivät hulluna.

Harmittaa kun olen tälläinen arkajalka, en uskalla heittäytyä, on helpompi pitäytyä turvallisessa ja varmassa "pakossa".

Suomi=duuni=fyffee=koti=safkaa=luksusta

Espanja=mies=riippuvaisuus=kielitaidottomuus=perikato

ettei mitään löydy

Vaan mistäpä tiedän vaikka olenkin hullu ??? Kuinkahan niitä hullutestejä tehdään?
Tänne ORKKIINHAN voisi laittaa jonkun hulluvarmistus kaavakkeen. Mahtava idea. NEROHAN minä olen enkä HULLU

Minulla on pitkän aikaa mennyt kaikki ihan persielleen. Yhdestä ongelmasta kun pääsee jaloilleen niin oven takana on kytiksessä jo kymmenen uutta.
Eilen tuli kuitenkin mittari täyteen ja ajattelin pitää yksikseni hauskaa.
Soitin hyvää musaa ja yht´äkkiä huomasin, että jorailin pitkin kämppä ja lauloin.
Se oli kivaa.
Tokelaa nauratti ja hän olisi halunnut esitykseni videolle.

Nerot tanssivat pöydillä, näin se vaan on.
Ehkä kokeilen sitä kun lapset ovat poissa, vaikka taitavat ne ajatella että olen loca, muutenkin.

Mistä muuten tietää että onko hullu vai ei?
Ja onko sillä loppujen lopuksi edes väliä?
Hullu ei tiedä olevansa hullu, jos kuvittelee olevansa hullu voi olla varma ettei ole.
Luovissa ihmisissä taitaa usein kuitenkin asua jonkin sortin hulluus...ainakin minussa.

Luovia (kreatiivisia) ihmisiä (osa niistä yksioikoisia insinöörejä) on maailma täynnä, mutta hulluja vähemmän. Luovat kehittävät ratkaisuja ja hullut toteuttavat niitä. Sitten on vielä erilaisia hulluja, joille me luovat hullut (kiitos-kiitos) keksimme hulluja, joita tavalliset hullut (kuluttajat) toteuttavat tosissaan. Hullu maailma ostaa-ostaa!

Olen aina onnellinen jonkun sanoessa "sä olet ihan hullu". Sen kuullakseni olen monasti tehnyt jopa jotakin. Mutta vieläkin useammin ihan vain omaksi ilokseni. Hulluus helpottaa elämää ja saa toteuttamaan asioita, joita monet muut funtsivat vielä pitkään.

Raya esim. ei vaikuta ollenkaan hullummalta pysytellessään Suomessa. Olisihan se nimittäin ihan hullua lähteä ja olla sitten onnellinen. Niin hullu ei toisaalta saa olla, ettei osaa peruuttaa.

Ivanka puolestaan on ihan niin hullu, että siksvarten se on mun lämpimimmän suosiopiirini ytimessä. Tilaa olisi enemmillekin, mutta harva täyttää kriteerit tai sitten saattaa vetää testit niin överiksi, että osoittautuu lopulta liian hulluksi (järki hoi, älä älyä jätä).

Hullua sanoa, mutta mun on taaskin hyvä olla.
Haukkukaa sitten vaikka hulluksi.

Isäni lapsuuden maisemista Suoniemeltä on koottu kirjaan sananparsia.
Ne ovat hauskuuttaneet minua vuosien varrella osuvuudellaan.
Yksi kaikkein rakkaimmista on:

"Kuka hullu yällä vihtoo?"

-Miksikö se on niin hauskaa?
-Koska kuulun niihin yöllä vihtojiin...hih.

O.C osuit naulan kantaan:
"Olisihan se ihan hullua lähteä ja olla sitten onnellinen."
Älyttömän hullua suorastaan.
No onneksi vielä lentoyhtiöt kuljettavat suomalaisia Espanjaan päivittäin, ei tarvitse kuin piipahtaa netissä suorittaa varaus/maksuliikkeitä sitten tilata taksi, ennenkuin huomaakaan on jo Pyreneitten yläpuollla.
Sitten kun se hupi loppuu, on pakko miettiä kovempia otteita ja tulevaa ammattiaan jolla elättää itsensä ja pesueensa (miehen rahojen varaan EN uskalla elämääni rakentaa).

Ajuntament haki työläisiä samoin lentokenttä, mitähän niillä olisi tarjota, samoin Suecassa on kirkon kupeessa viehättävä vanhainkoti.

Pitääkin kuunnella Aerosmithin biisi "Dream on"!

Tänään ei enää kurista!
Pitää silti ottaa yhteys omalääkäriin huomenissa, nimittäin minulla oli pari vuotta sitten perikardiitti kun en malttanut sairastaa flunssaa vaan kävin duunissa ja koulussa kovassa kuumeessa.

Kuristus loppui kun selvisi seuraava Valenciaan pääsy.
Ensin Lontooseen katsomaan Valencia CF:n peliä Emirates Cupissa heinäkuun lopulla ja sieltä jatketaan Valenciaan.

Moi Raya - kiva kun olet taas kirjoittelemassa!
Ehdin jo ihmetellä että mihin katosit piristämästä orkkia!

"Olisihan se ihan hullua lähteä ja olla sitten onnellinen."

Minusta Raya on ihan fiksu kun ei vain ota ja lähde. Minun nähdäkseni siinä on
paljonkin järkeä että punnitsee realistisesti työnteon mahdollisuutta uudessa maassa
eikä lähde siinä toivossa että kyllä jotain sitten järjestyy tai joku maksaa viulut.
Varsinkin siinä on järkeä jos ei ole yksin lähdössä matkaan - kyllä täytyy olla jossain
määrin konkreettiset ja realistiset suunnitelmat ennen kuin ottaa pois kouluikäiset lapset
tutusta kasvuympäristöstään. Rayahan ei olisi lähdössä vain sapattivuotta viettämään tai
siipiään kokeilemaan kunnes rahat loppuu, vaan olisi siirtämässä elämänsä uuteen maahan.

Tässä on puhuttu hulluudesta ja rohkeudesta lähteä hienona asiana. Minäpä tunnen Rayan ja tiedän että rohkeutta ei todellakaan puutu kun kyseessä on tärkeiden asioiden saavuttaminen. Mutta Raya osaa myös kantaa vastuuta omistaan ja asettaa asiat tärkeysjärjestykseen, ja se vasta on minun mielestäni hieno asia.

Mmmmmh, tässähän aivan realistikin punehtuu.

La Cruizer on oikeassa!
Kun on alaikäiset (vielä pitkään) lapsoset joiden a i n o a elossa oleva omainen sattuu olemaan on pakko ajatella kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaihtoehdot.
Ei romantiikka tai yltiöpäisyys riitä kannustimeksi tehdä päätöksiä jotka vaikuttavat ehkä 60 vuoden päähän tulevaisuuteen.

Ehkä on parempi tienata Suomessa ja olla osa-aika espanjatar, itsenäinen, omillaan toimeen tuleva, ylpeä ja pystypäinen. Sellainen joka ei ole velkaa edes pankille, hih.
Kolme tai kuusikin kuukautta sitten kun esikoisen peruskoulu on käyty on realismiä, juniori selviää nettiperuskoululla, mokomakin nero.
Mama y niña kielikurssille, vaavi lastenhoitajan kanssa oppimaan peruskoulua, säästämistä, työntekoa, edullinen asunto (helppo nakki), miten olisi vuorotteluvapaa?

Maailma on avoin aikuisellekin, kunhan muistaa käyttää järkeä ja sydäntä molempia.
Rakkaus on ihana asia, se ei katoa mihinkään...

Kaukaa on helppoa jakaa neuvoja, joten minäkin osallistun Rayan elämään. Lapset on ehdottomasti otettava huomioon, mutta juuri lapset sopeutuvat uuteen maahan ja kieleen nopeammin kuin oletetaan. Tärkeintä lapsille on onnellinen äiti, joka rakastaa myös partneriaan ja toisinpäin.
Eikö ammattisi sujuisi myös Valenciassa?
Etärakkaus tietenkin syventää kaipuuta, mutta repii myös sydäntä.

Ronkeli on viisas nainen

No, en tiiä, mutta Rayan tilanne koskettaa minuakin.
Eikä muuten täälläkään nukuta. Olen vielä osaksi Fuertessa, josta palasimme viime yönä.

Lapset sopeutvat varmasti helpommin kuin aikuiset, mutta kun on "jotain speciaalia" mutkistuvat (lue hidastuvat) vaihtoedot -ainakin jonkin verran, no sanotaanko kaikki on ajateltava loppuun asti.
Esikoisen erityisyys antaa minulle paljon mahdollisuuksia, hänelle on ihan sama käymmekö Espanjassa vaikka joka toinen viikko, kunhan rutiinit ja äiti pysyvät.
Pidän itseäni onnekkaana, saatuani juuri sellaiset lapset kuin minulla on, lisäksi he ovat kasvaneet mahtaviksi persooniksi, maailmankansalaisiksi.
Työtä ja tuskaa tosin mahtuu vanhemmuuteeni, oli päiviä joista en uskonut esikoisen hengissä selviävän.
Neurokirurgian tohtori Matti Vapalahden ansiosta esikoiseni saa elää, kasvaa ja kehittyä, elämä on suuri lahja.

Kestääkö rakkaus vammaisuutta ja sairautta?
Isätkään eivät jaksa lapsiaan, entä täysin "vieras" ihminen?
Kaipuu raastaa ja repii, ahdistaa ja satuttaa, eilen enemmän kuin tänään, miten huomenna?

Voisin varmasti tehdä työtä Valenciassa, kunhan keksisin keinon oppia kielen riittävän hyvin, vanhuksille on perustettu enenevässä määrin hoitokoteja.
Abuelat ja abuelot ovat siirtyneet katujen viereltä tuoleistaan vanhainkoteihin.

... en tarkoittanut, etteikö Rayan kannattaisi harkita Espanjaan lähtöä. Tarkoitin vain, että minusta on fiksua suunnitella tämmöistä asiaa huolellisesti, nimenomaan koska mukana on lapsia. Ei ole aivan sama asia, jos sinkkuihminen hyppää koneeseen ja suuntaa Fuengirolan suomalaisalueelle pariksi kuukaudeksi kokeilemaan siipiään. Ja jos ei nappaa, töitä ei löydy tai rahat loppuu kesken, niin lähtee takaisin Suomeen.

Olen edelleen sitä mieltä, että kun lasten kanssa lähtee, niin on hyvä olla realiteetit hanskassa: Valenciasta on vaikea saada sairaala/lähihoitajatöitä jos ei osaa espanjaa. Heikollakin kielitaidolla varmasti jotain duunia löytää, mutta riittääkö se elättämään perheen? Valencia ei ole niitä halvimpia paikkoja asua, vaikka tietenkään ei niin kallis kuin Madrid tai Barcelona. Sairaanhoitajana Valencian maakunnassa tienaa ihan kivasti, ja jos vielä pääsee omalle alalle töihin, niin se voisi olla hyvä paketti.

Lapset kyllä sopeutuvat, se on varma juttu. Mutta puitteet pitää silti luoda sopeutumiselle - en lähtisi tilanteeseen, jossa joudun minimipalkalla kituuttamaan pienessä läävässä kaupungin huonomaineisella alueella, sijainnin takia lapset joutuisivat sekundakouluun, ja rahanpuutteen vuoksi heiltä menisivät harrastukset ja huvitukset.

Eli sainkohan tällä kertaa tämän hieman selvemmin kirjoitettua? Raya espanjankurssille, ja mies selvittämään valmiiksi noita työpaikkavaihtoehtoja ja niiden vaatimuksia. Sitten kun perusedellytykset on kunnossa, niin mikäs siinä lähtiessä.

Kyllä ymmärsin La Cruizerin kirjoituksen ihan oikein, mutta en ollut lukenut Rayan kaikkia blogeja, joten en tiennyt hänen lapsensa tilannetta enkä oikein muutakaan. Nyt lukaisin kaikki läpi.

Hyvin järkevältä naiselta hän tuntuu. Ja erittäin energiseltä, joten kyllä hän tekee oikean ratkaisun, kun on sen aika.

Halusin vain valottaa sitä lasten sopeutumiskykyä. Mutta en tiennyt, että Espanjassa on noin suuret erot valtiollisella ja privaatilla koululla. Kyllä minäkin silloin kouluttaisin lapseni Suomessa, sillä juuri Suomen koululaitos on lapsiystävällinen. Siellä ei katkaista lasten selkärankaa.

Täysin henkilökohtaista kokemusta minulla ei espanjalaisista kouluista ole, mutta olen lähietäisyydeltä seurannut työkaverin ponnisteluja jotta poika varmasti pääsisi oikeaan kouluun. Prosessi alkoi kun poika oli parivuotias... Tosin täällähän aloittavat "colegion" kolmevuotiaana, vaikkei siellä nyt mitään korkeampaa matematiikkaa tietenkään päntätä, vaan opitaan asioita leikin kautta. Mutta se, missä koulussa aloittaa opintaipaleen kolmivuotiaana vaikuttaa siis myöhempään koulunvalintaan, eli espanjalaiset ovat siitä hyvin tarkkoja.

Viikko takaperin tuli telkkarista ohjelmaa, kuinka vanhemmat ilmoittavat väärän osoitteen (sukulaisen tai tutun) jotta lapsi pääsisi asuinpaikkansa puolesta hyvään kouluun. Tällä tavalla jotkut lapset, joiden olisi ihan oikeutetusti kuulunut mennä kyseiseen kouluun, eivät sinne mahtuneet. Muutamat vanhemmat jopa palkkasivat etsiviä paljastamaan toisten vanhempien huijaukset!!! En tiedä mikä on tosiasiallinen ero hyvien ja huonojen koulujen välillä, ja onko se täysin sidoksissa siihen, että onko koulu julkinen vai yksityinen. Eiköhän riipu aika lailla alueesta.

Lapsen selkärankaa missään niistä tuskin katkaistaan, vaan juuri päinvastoin. Huonoimmissa kouluissa opetus kärsii rankasti kurin puutteesta. Osa lapsista riehuu vallattomana ja opettaja joutuu sitten keskittymään näiden kaitsemiseen. Tämä heijastuu yliopistoihin asti: paljon näkyy porukkaa jolta puuttuu perustietojen lisäksi sekä opiskelumotivaatio että käytöstavat. En sano, ettei Suomessa tapahdu vastaavaa, mutta jonkinlainen kunnoitus tuntuu vielä löytyvän ainakin yliopisto-opettajia kohtaan. Ettei nyt ihan nenän edessä kopioida toisen koetta ja naureta päälle...

No, tuo selkärangan murtaminen on enemmänkin saksalaisen koulusysteemin tapa.

Lainaan La Cruizerin kirjoitusta vain osittain, mutta painotan sen olevan TÄYTTÄ ASIAA, joka tulisi jokaisen Aurinkorannikon ulkopuoliseen Espanjaan muuttamista harkitsevan tietää.

Oikea koulu, oikeat ystävät ovat enemmän kuin tärkeitä espanjalaisen tulevaisuuden luomiseksi.
Ellei sinulla ole näitä on kaikki paljon hankalampaa, etenkin jos olet "tavis" tai vähän laiskempi/lahjattomampi. Joudut niihin p...aduuneihin asumaan huonoille alueille, lastesi tulevaisuus näyttää synkältä.
Extranjerolla on kyllä tavallaan helpompaa vaikeampaa.
Hänelle (ehkä) annetaan anteeksi sosiaalisen statuksen vajaus, jos on onnistunut saamaan "amigoiksi" oikeita ihmisiä. Näitä amigoja pitää osata käyttää oikeissa tilanteissa, minulle suomalaiselle itsenäiselle ihmiselle se on ollut vaikeaa.

Rakas valenciassa asuva ystäväni on suositellut minulle koulua, ihan sitä samaa jota hänen lapsensa käyvät. On vaihtoehtoja ja valinnaisia, koulukyydit ja -ruokailu, kuria ja järjestystä sopivasti, vapaa-ajan tapahtumia, hyväntekeväisyyttä jne. Mutta kun kysymyksessä on yksityinen katolinen koulu Godellassa.
Ei se hinta vaan se uskonto...

Kielikurssille menenkin kunhan kiireiltäni joudan, vaikken koskaan tekisi töitä Espanjassa. Parasta oppia tosin olisi jokapäiväinen kielenkäyttö, täällä Mansessakin.

Valencia on muuten tosissaan hävyttömän kallis kaupunki, esim asunnot ovat PALJON kalliimpia kuin Tampesterissa.
Saman kokoinen talo kuin missä nyt asun Mansen maaseudulla järven rannassa, maksaa esim. Godellassa runsaasti, ehkä 400 000 egua.

Tuo La Cruizerin kirjoituksen loppu on karu totuus, eikä rajoitu vain kouluihin, yliopistoihin vaan heijastuu espanjalaisessa yhteiskunnassa, turuilla ja toreilla. Eikä huonokäytös mene latinouden piikkiin, kyllä latinotkin osaavat käytäytyä (kai?).
Suomessa ihmiset osaavat vielä käyttäytyä sekä hillitä itsensä, niin hyvässä kuin pahassakin. Jos joku on oikein räikeä sille on "selitys" tai siis suomessa ainakin PITÄISI osasta käyttäytyä.
Espanjalaisista löytyy kansanryhmä aikuisia ihmisiä, joilta puuttuu käytöstavat, itsehillintä sekä IMPULSSIKONTROLLI.
Tätä väkeä tapaa aina siellä sun täällä, karmaisevin kohtaaminen tälläisen kanssa meidän poppoollamme oli Valencia CF:n Ciudad Deportivolla.
Vartija joka ohjasi ihmisiä (väki koostui pääsääntöisesti primera comunion lapsista ja omaisista) katsomoon repi 10 vuotiasta rauhallisesti vuoroaan odotellutta poikaani kolmen mustelman ja kahden raapaleen verran.
Poika oli kauhistunut, me suomalaiset kun emme ole tottuneet siihen, että vieraat käyvät repimään ilman syytä täysin varoittamatta.
Joukkueen junnuihinkin kuuluva sälli 140 cm oli ilmeisesti pelottavampi kuin lukuisat aikuiset miehet, jotka säntäilivät joka paikkaan, ainakin sinne mihin ei olisi saanut.

Valenciassa kaikki touhu on NIIN isoa, ehkä juuri siksi asioita pitää miettiä tarkkaan, selvittää realiteetit, ettei tule tarve palata sillä maitojunalla joka lähti eilen.
Torakatkin Burger Kingin (Ajuntamentilla) vessassa ovat paljon isompia kuin Hotel Thistle Kensington Parkissa Lontoossa vuonna 2001.

Ja ihan loppukaneettina:
Keskustelu kannattaa aina, näköalattomuus alkaa vaivata helposti, toisten mielipiteet avaavat uusia uria ja kanavia ajattelulle. Siksi ainakin minä tykkään kirjoitella.