Elämyksiä Espanjasta

Haastattelu: Tuuno K. Takiainen

Kirjoittanut Ulrika Ti, 26/06/2007 - 10:13. Kommentteja: 5

Tagit:

• henkilöt
• takiainen
• tuuno

Kirjoittaja on suomalaisen naistenlehden toimittaja Ulrika Keturi-Kutvonsalo, joka on viettämässä vuorotteluvuoden vapaata Fuengirolassa suostuen haastattelemaan Tuuno K. Takiaista, koska molemmat ovat alunperin kotoisin samalta paikkakunnalta.

Tuuno K. Takiainen – kansainvälinen keikari?

Kohtaan haastateltavani neljän tähden hotellin lobbybaarissa, minne tämä saapuu muutaman minuutin myöhässä pyydellen vuolaasti anteeksi aiheuttamaansa odotusta. Häkellyn, sillä hän on täydellisesti muuttunut mies.

Muodikkaasti pukeutunut, hoikistunut ja voisinpa jopa sanoa, puoleensa vetävä. Kädenpuristus on luja ja sitä seuraava suudelma kämmenselälle hämmentävä. Missä on se kömpelön pönäkkä isännöitsijä, josta tein syntymäpäivähaastattelun muutama vuosi sitten toimiessani pitäjänlehden nuorena kesätoimittajana.

Hän tilaa lobbybaarista juomat mitään kyselemättä, kättään heilauttamalla. Baarimestari tuntuu tuntevan herran tavat, tai sitten hänet on valmennettu juuri tätä hetkeä varten. Ampiainen – Bolsin banaanilikööriä ja valkoista Bacardi-rommia, mausteeksi liraus limettimehua, tarjoillaan laakeasta lasista jäämurskalla ja lasin reunus sokerihuurteessa. Keskellä päivää Fuengirolan rantakadun varrella. Tuuno K. Takiainen on kaukana kotoaan.

Siemailemme juomiamme tarkastellen samalla toisiamme. Hän mittailee katseellaan vartaloani. Tunnen silmien poltteen ihollani ja uumallani. Mihin hän pyrkii?

Ryhdistäydyn ja otan esille lehtiöni. Hän on kieltäytynyt keskustelun nauhoittamisesta samoin kuin valokuvauksesta. Ei, hän ei halua julkisuutta, mutta on mielihyvin valmis oikaisemaan hahmostaan Aurinkorannikolla muodostuneita vääriä käsityksiä. Aloitan.

Isännöitsijä Tuuno K. Takiainen, kotipaikkakunnalla kohutaan lähdöstänne ja epäillään teidän karistaneen Suomen tomut jaloistanne lopullisesti. Mikä on totuus, haluatteko kertoa aikeistanne?

Hän tarkastelee minua tiukasti silmillään, joista on äkkiä kadonnut lämpö. Ei sano aluksi sanaakaan, mutta huokaisee sitten syvään ja aloittaa vastauksensa vaimealla äänellä, lähes kuiskaten.

“Sain tarpeekseni kaikesta. Vähäisistä asioista, virikkeettömästä elämästä ja ennen kaikkea oman asemani tuomista rasitteista. Kuten tiedätte, olen sangen varakas mies, mutta miten siitä voisi nauttia niissä olosuhteissa.”

Hienoinen hymynkare nousee suupieliin. “Entinen vaimoni Sofia Takiainen sen sijaan tuntui viihtyvän. Erityisesti saadessaan ansiotonta arvostusta merkkihenkilön puolisona – siinäkin siis yksi syy pysyttäytyä poissa – kuin kostona. Silti en halua nyt kertoa lähemmin, miten tuo katala nainen petti sekä itseään, minua että koko yhteisön. Olen poistunut niistä kuvioista nyt kertakaikkiaan”, huokaisee Takiainen jääden katsomaan ääneti kaukaisuuteen.

Pysähdyn tarkastelemaan hänen olemustaan. Jännittynyt, mutta samalla ehkä levollinenkin. Hän istuu suuressa nojatuolissa rennosti nautiskellen ja viittaa sitten baarimestarille, joka kiiruhtaa sekoittamaan meille uudet juomat. Samanlaiset, kiitos.

Tuuno K. Takiainen ei muistuta enää vähääkään sitä tehtaalta eläkkeelle pakotettua päsmäriä, joka tunnettiin henkilökunnan keskuudessa oikukkaana mahtailijana. Poissa ovat ylimitoitetut elkeet. Jopa hänen puhetapansa on muuttunut sivistyneemmäksi ja ulkoasultaan hän on peräti salonkikelpoinen.

Ohut merensininen kashmir-villainen bleiseri lienee mittojen mukaan tehty ja on täysin sovelias käytettäväksi loistohotellin viileäksi ilmastoidussa aulassa. Lohenpunainen nappikauluspaita, jonka rinnuksesta vilahtaa brodeerattu Burberryn merkki. Keskiharmaat flanellihousut levein kääntein ja tummansinisten silkkisukkien verhoamissa jaloissa kalliilta vaikuttavat loaferit, ehkäpä käsintehdyt ja pukinnahkaa?

Ei liikoja koruja. Avoimen paidanrintamuksen lomasta pilkahtaa raskas kultaketju, jonka uskon kannattelevan onnea tuottavaa amulettia. Vasemman käden nimettömässä on sinettisormus, huhutaanhan hänen suonissaan virtaavan jopa sinertävää verta.

Havahdun. Huomaan meidän molempien tarkastelleen toisiamme ääneti ja tunnen lievää hämmennystä oman asuni vuoksi. Hieman keimailevan lyhyt kesämekko, jonka kaula-aukko tuntuu nyt syntisen avoimelta. Tuunon (havaitsen puhuttelevani häntä ajatuksissani sinä-muodossa) silmät ovat syvän siniset. Kasvojen iho vaikuttaa kimmoisalta ja häntä peittää kauttaaltaan tasaisen syvä rusketus. Ihmettelen, enkö ole todellakaan aikaisemmin havainnut hänessä piilevää miestä, aistillista hurmuria, joka saa nyt hengitykseni tihenemään.

Pakottaudun jatkamaan haastattelua.

Tuuno … anteeksi, isännöitsijä Takiainen, mikä on asemanne täällä Aurinkorannikon suomalaisyhteisössä?

Hän vastaa oikopäätä keskeyttäen kysymykseni mahdollisen jatkon. “Rakas neiti Ulrika, olkaamme sinut, sinä ja minä. Puhuttele minua vain Tuunoksi ja vapaudu, sillä aistin jännittyneisyytesi. Ja mikäli sinulla ei ole mitään sitä vastaan, voisimme yhtä hyvin jatkaa tätä haastattelua yläkerran sviitissäni, missä on mukavammat olosuhteet.”

“Sitä ennen haluan silti vastata kysymykseesi”, hän kiiruhtaa huomauttamaan kohteliaasti jättäen minulle aikaa miettiä hänen ehdotuksensa taustoja.

“Tulin tänne vanhastaan omistamaani Los Pacosin asuntoon toukokuun alkupuolella entisen ystäväni, apteekkari Waldemar Loposen seurassa. Tuolloin käytin vielä pienen suomalaisen paikkakunnan mukaista rooliasuani eikä myöskään käyttäytymisestäni olisi kukaan voinut aavistella, millaisen muutoksen maailma tulisi minussa kohtaamaan.” Hän antaa katseensa siirtyä kaukaisuuteen. Sitten hän yskäisee kevyesti avoimeen nyrkkiin ja jatkaa päättäväiseen sävyyn.

“Loponen osoittautui yhtä lailla kelmiksi kuin entinen vaimonikin. Siinä vaiheessa irtisanouduin entisestä, mihin liittyi myös vuosittainen oleskeluni Los Pacosin suomalaisessa slummiyhteisössä, jolla ei ole naapurustolleen muuta annettavaa kuin kotimaista kuppikuntaisuutta, kaunaisuutta ja kateutta.”

“Muuhun suomalaisyhteisöön olen nyt pyrkinyt tutustumaan perinteisinkin keinoin, vakoilemalla ja viihdyttämällä itseäni teknisin apuvälinein, mutta en ole vielä halunnut määrittää lopullista asemaani tämän yhteisön jäsenenä. Ja tuskin hekään vielä edes ymmärtävät, miten paljon menettäisivät, jos minut joukostaan torjuisivat.”

Uskaliasta puhetta, jota seuraa tiukka katse suoraan silmiini. Olen sanaton ja katson takaisin. Samalla huomaan kämmenieni hikoavan ja joudun laskemaan katseeni. Hyvänen aika, tuijotan pyöristynein silmin hänen syliään. Miehellä seisoo ja tanakasti.

Tuuno huokaa ja tiedustelee hiljaisella, kehräävällä äänellä, joko siirtyisimme hänen sviittiinsä, missä voisimme myös levähtää hetken tämän pitkittyväksi osoittautuvan haastattelun lomassa.

Koskaan aikaisemmin en ole kokenut vastaavaa tunnetta haastattelun aikana. Rintaani ahdistaa, hengittämäni ilma on raskasta ja kostun. Sekoan sanoissani ja ajatukset laukkaavat muissa maailmoissa. Tunnen halua paeta, mutta en halua. Haluan olla ja kuunnella, tuntea hänen läheisyytensä ja ehkäpä myös kosketuksensa.

Nousen sanattomana ja työnnän lehtiön ja täytekynäni käsilaukkuun. Jalkojani heikottaa, mutta pakottaudun ottamaan askeleet, jotka kuljettavat minut kohti hissiaulaa. Tunnen, en todellakaan kuule enkä näe vaan tunnen Tuunon seuraavan itseäni. Astumme hissiin ja hän painaa ylintä nappia.

Seisomme lähekkäin ja olen aistivinani hänen kätensä vartalollani, vaikka kosketusta ei tapahdu. Ja kuin samantien olemme hänen huoneistossaan, jossa on avaran valoisa olohuone leveine merelle avautuvine terasseineen, makuuhuone, jättimäinen kylpyhuone ja baaritiski, joka muodostaa välillemme suojaavan muurin hänen ryhtyessään sekoittamaan minulle uutta juomaa.

“Vissyä vain”, sanon heikosti. Mutta ei, hän kaataa senkin pohjalle kirkasta juomaa pullosta, jonka etikettiä en tunnista mutta sisällön arvaan hänen naurahtaessaan “kossuvissy neidille, joka ei hallitse tunteitaan”.

VÄLIVERHO

Ylläpito on poistanut haastattelusta seuraavat kappaleet todeten ne sopimattomiksi perhesivustolle sekä asiaan kuulumattomiksi varsinaisen haastattelun kannalta. Pahoittelemme mahdollisesti aiheuttamaamme mielipahaa mutta uskomme, että valveutuneet lukijamme osaavat itse kuvitella tapahtumat päiväuniinsa nauttiakseen niistä kukin tavallaan ja tarpeidensa mukaisesti.

Haastattelu jatkuu:

Istumme nyt raukeina Tuunon hotellisviitin terassin aurinkotuoleilla ja kysyn häneltä kevyen puolihuolimattomasti:

Mikä sai sinussa muutoksen aikaan, missä vaiheessa annoit sisäiselle minällesi luvan muuttua kansainväliseksi keikariksi?

Hän naurahtaa, ehkä kuivasti, mahdollisesti väsyneenä ja vastaa hiljaisella äänellä.

“Lähdin täältä Pariisiin erään hupsun nuoren naisen seurassa. Tämä oli yksi niistä monista jotka lentävät etelään kielitaidottomina suurin toivein odottaen hyvän onnen tuovan heille työpaikan ja löytävänsä samalla paikallisen poikaystävän. Uskolleen he saavat mukamas vahvistusta hupaisista menestystarinoista, joita todellisuudessa sekä henkisesti että taloudellisesti köyhät ja useimmiten yhtä unelmoivat kanssasisaret tarjoilevat. Aurinkorannikolla eletään valheiden keskellä. Kuinka moni onkaan keksinyt itselleen uudenlaisen menneisyyden, muuttunut merkonomista maisteriksi tai valaistunut kaikkitietävyydestä vain muutaman tunnin lentomatkalla.”

Hetken ajateltuaan hän jatkaa. “En tietenkään saisi yleistää, mutta kaikkien valheiden ja liioitteluiden keskellä halusin silti olla lopultakin oma itseni. Kerran näinkin päin – tunsin ettei minun enää tarvitse samaistua rahvaaseen, tyhmiin kanssaihmisiin vain heitä miellyttääkseni.”

“Pariisissa tapasin Moniquen, joka avasi silmäni todellisuudelle, josta olin ollut sivussa koko miehisen ikäni. Siellä vielä sekoilin junttina mutta ennen paluumatkaani kävin jo ostamassa joitakin varusteita muuttuvalle itselleni enkä enää voisi edes kuvitella palaavani entiseen köyhyyteen – joskin edelleen jatkan myös junttiöykkärin roolissani, mutta vain omaksi huvikseni ja muita hämmentääkseni.”

“Olen nyt palkannut itselleni tyylineuvojan enkä tyydy elämässäni muuhun kuin parhaaseen. Varallisuuteni sallii sen ja niin myös haluan enimmiltä osin elää. Mutta kuten sanottu, sisälläni asuu myöskin juntti, joten…” päättää Tuuno hymyillen leveästi karistaessaan samalla tuhkaa sveitsiläisvalmisteisesta Dunhill-savukkeestaan.

Jäätkö asumaan Aurinkorannikolle?

“Todennäköisen varmasti. Olen nyt vuokrannut tämän hotellisviitin kokonaiseksi vuodeksi ja kuten huomaat, myös muuttanut sen tavanomaista sisustusta omakohtaisin kalustein ja koriste-esinein. Kalliiksihan tämä tulee, mutta en myöskään joudu palkkaamaan erikseen palvelusväkeä vaan nautin korkealuokkaisen hotellin tarjoamista järjestelyistä.” Hän katsoo merelle, missä kevyet laineet kimmeltävät laskevan auringon säteiden leikkiessä niiden väreilevällä pinnalla.

“Matkustelen tulevaisuudessa jatkuvasti, mutta tänne tulen jälleen kotiin” hän huokaa, keskeyttäen puheensa jolloin näen kostean kyyneleen samalla ilmestyvän silmänurkkaan. “Haluaisin kohdata ihmisen, jonka kanssa voisin jakaa tämän kaiken, elämäni auvoisuuden ja kohtaloni.”

Mieleni valtaa odotuksentäyteinen onnen tunne. Olemme juuri kohonneet yhdessä täyttymykseen, joka on oman historiani ehdottomasti täydellisin kokemus miehestä, joka kykenee olemaan samaan aikaan hellä rakastettu kuin villimies, joka kohtaa naaraan ja etsiytyy tämän salaisimpiin sopukoihin voimalla, jonka rajuudella ei ole rajoja. Rakas Tuuno, anna minulle ikuinen täyttymyksesi, jaa täydellinen elämäsi minun kanssani!

“Mutta” hän jatkaa pohdiskellen. “Tuskin kelpuuttaisin rinnalleni yhtä helposti vieteltävissä olevaa naista kuin sinä olet – samoin kuin Sohvi.” Hän kohentelee Burberry-paitansa kaulusta ja jatkaa. “Etsin rinnalleni viisasta enkeliä vaikka tiedän, ettei sellaisia ole. Naisissa ei kertakaikkiaan ole edes piilevänä sellaista intelligenssiä, jonka voisin katsoa voivan olevan rinnastettavissa oman miehisen älyllisyyteni tasoon. Te vain haaveilette avioliitosta, jossa saisitte elostella toimettomina puolison maksaessa kaikki kulut ja vielä sen päälle vaatisitte miestä tekemään puolet ja ehkäpä jopa suurimman osan kotitöistä. Ei tule kuuloonkaan, että minä …”

Tuuno jatkaa kiihtyneenä ja minä puhkean kyyneliin.

© Ulrika Keturi-Kutvonsalo 2007

Tämän tarinan osittainenkin lainaaminen, kopiointi, tallentaminen tai jäljentäminen missään muodossa tai järjestelmällä, sähköisesti, mekaanisesti, valokuvaamalla, äänittämällä, kääntämällä tai millään muulla tavalla on kiellettyä ilman sen oikeudenhaltijan ennalta kirjallisesti myöntämää lupaa. Jutun sisältö perustuu mielikuvituksellisiin olosuhteisiin eikä sen julkaisija tai kukaan muukaan vastaa mahdollisista epätarkkuuksista tai puutteista, vaikka kaikki mahdollinen onkin tehty sisällön oikeaoppisuuden varmistamiseksi ymmärtämättömiä lukijoita varten.