Elämyksiä Espanjasta

Katsaus kauas savuverhojen taakse

Kirjoittanut Willi To, 05/07/2007 - 23:02. Kommentteja: 5

Tagit:

• Willi

Auringon laskiessa ajattelin näin harvinaisesti ottaa "kynän käteen" ja kirjoittaa pienen tarinan lähihistoriastani.

Olen viettänyt aikaa Espanjassa viimeiset 6 vuotta. Ensin olin täällä pelkillä lomilla, joten parhaimmillaan olin 6 kuukautta Suomessa ja 6 kuukautta Espanjassa. Reilu vuosi sitten muutin tänne lämpöiseen asumaan ja opiskelemaan. Paljon on tuonna 6 vuotena tapahtunut. Ensimmäinen kerta kun tulin Espanjaan, olo oli hyvin helpottunut. Tunsin kuin olisin tullut johonkin tuttuun paikkaa. Tottakai se lämmin ilma joka tuli vasten kasvoja kun astuin koneesta ulos tuntui sillä hetkellä upealta. Suuntasimme silloisen poikaystäväni kanssa junalla Los Bolichesiin jossa äitini asui miehensä kanssa. Tuon reissun aikana tuli kiusattua silloisia äitini naapureita laululla De los alamos vengo madre ja taisipa olla oikeastaan ensimmäinen loma jolloin oikeasti olin ottamassa aurinkoa rannalla. Englantia en voinut kuvitellakaan puhua, sillä poikaystäväni ei antanut minun puhua. Häpesi kai sitä miten huonosti puhuin englantia tuohon aikaan. Eihän se ollut minun A-kieleni koulussa, mutta yritin ainakin. Tuon miehen kanssa olimme jollain alaa niin erilaisia vaikka hän olikin muusikko. Tuin häntä kaikilla tavoin, kuin nainen voi rakastansa tukea. Silti noilta Espanjan matkoilta minulle jäi mieleen meidän riidat, niin Mijaksessa, Fuengirolassa kuin Malagan vanhassa kaupungissa. En kuitenkaan ruvennut vihaamaan tätä maata sen takia mitä koin poikaystäväni kanssa. Espanjassa tunsin itseni kuitenkin huomattavasti kotoisaksi kuin Suomessa.

Viimeisenä keväänä jolloin olimme yhdessä Espanjassa kysyin otammeko kahdensuuntaisen matkan Espanjaan ja hän sanoi että miun puolestani ei, sillä en tiedä mitä teen ensi syksynä tai että missä olen. Otimme siis vain yhdensuuntaisen matkan. Tuona viimeiseinä kesänä jonka olimme yhdessä Savonlinnassa tunne siitä että emme tule olemaan yhdessä enää seuraavana jouluna voimistui. Hän halusi viettää kaiken ajan ystäviensä kanssa, juoden, rellestäen ja muutenkin viettäen reipasta "poikamies"elämää. Minun kanssa ei voinut lähteä kaupungille, ei istumaan iltaa ei mitään. Kävin töissä, tein ruuat, siivosin, pidin huolta asunnosta sillä välin kun hän rellesti kavereidensa kanssa ja tuli yöllä kotiin oksentaen ja muutoinkin epämääräisessä kunnossa. Olin antanut hänelle anteeksi hänen 3 syrjähyppyä, ja olin ollut valmis tekemään kaikkeni tämän suhteen etten, mutta kuinkas kävi... Hän ei ollut valmis panostamaan suhteeseen. Seuraava syksy tuli. Laulamisen saralla tuli myös ensimmäiset kilpailut, joten syysloman vietto Espanjassa ei tullut mieleen tässätapauksessa. Samoin syyskuu ei näyttänyt yhtään iloisemmalta: poikaystäväni jätti minut.

Tunsin itseni hyvin loukkaantuneeksi ja petetyksi. Olin antanut tälle miehelle 5 vuotta minun nuoruudestani. Olin antanut anteeksi hänelle hänen erheet ja virheet ja saan kuulla että hän ei tiedä rakastaako hän minua vai ei. Tottakai tuossa tilanteessa olin surun murtama. Laahustin koulukäytävillä. Onneksi minulla oli musiikki ja koira joiden avulla soin työstää suruni. Musiikkiin upotin kaiken surun ja koirani kanssa (vain viikonloppuisin, koska koirani oli toisella paikkakunnalla) hain voimaa luonnosta ja vapaudesta juosta luonossa ilman häiriötä, jolloin tuuli tuntui kuin puhistavan ajatukseni ja sieluni. Kilpailut tuli koettua, mutta lähestyvä joulu toi minulle hirvitystä. Tulenkon viettämään joulun yksinään, sillä edelliset joulut olin viettänyt silloisen poikaystäväni kotona. En voinut mennä sisarieni kotiin, koska silloin joulurauha olisi ollut hyvin kaukana. Äitini houkutteli minut Espanjaan viettämään joulun. Menin joulun viettoon Espanjaan ja Carvajaliin. Luottamus miehiin oli täysin mennyttä tuossa vaiheessa.

Olin varsin valmis elämään elämäni yksin ja omistautumaan pelkästään musiikille. En tarvinut miehiä tuossa vaiheessa elämääni. Olin päättänyt että minusta tulee vain vahvempi persoona tämän eron myötä. Vietin aikaa yksin rannalla niin päivällä kuin yöllä. Uuden vuoden yön vietin kanttorin perheen kanssa kirkkoaukiolla ja sitten lähdin yksin kävelemään Carvajaliin. Tiesin että minun pitää palata pian takaisin Suomeen ja tunsin haikeutta. Jäljellä oli enää 3 päivää. 2 päivä tammikuuta 2003 tapasin jalkakäytävällä miehen, joka opetteli rullalusitelua ja ei tiennyt
siitä tuon taivaalista. Menin auttamaan häntä ja tuosta päivästä alkoi kauniin ystävyyden kukoistus. Tapasimme uudelleen illalla. Puhuimme paljon, todella paljon. Kävelimme rannalla ja puhimme lisää. Ystävyys meidän välillä alkoi välitöömästi ja ja tuntui ihmeelliseltä kuinka pystyin puhumaan toiselle ihmiselle noin avoimesti ja kaikesta. Tuona vuonna 2003 tuntui kun olisin ottanut irti kaiken, mikä jäi kokematta tuona 5 vuonna jotka olin silloisen muusikkopoikaystäväni kanssa yhdessä. Ystävyytemme jalkakäytävällä tapaamaani mieheen voimuistui oimistumistaan. Tapasimme kaikilla lomillani. Tunteet toisiamme kohtaan heräsivät, mutta kumpikaan ei voinut puhua niistä. Miksi pilamaan hyvää ystävyyttä jos toisella ei olekkaan tunteita?

Kuitenkin helmikuussa 2004 vihdoin puhuimme tunteistamme ja maaliskuussa päätimme mennä kihloihin. Vihdoin olin löytänyt miehen, joka kunnioitti sitä mitä tein. En ollut enää suhteessa, jossa sain lokaa niskaa ja joudun kulkemaan tietäni oopperalaulajaksi yksin. Nyt mieheni
on myös minua tukeva, ei pelkästään että minä tuen miestäni. Se tuo kuitenkin edes pientä helpotustä tällä ohdakkeisella tiellä kohti suuria oopperalavoja ja metropolitania. Vaatimattomat ovat tämän neidin tavoitteet. Mutta tähän on hyvä lopettaa nyt, ennenkuin kaikki nukahtavat kirjoitustani lukiessa.
Kuoleman joutsen