Elämyksiä Espanjasta

Pelinaisen päiväkirjasta: Miten voi tuntua näin keljulta?

Kirjoittanut Raya Pe, 06/07/2007 - 21:35. Kommentteja: 4

Tagit:

• espanja
• Valencia

Poikkean muistiinpanojeni selailussa kronologisesta järjestyksestä ja tässä kirjoituksessa palaan tapahtumiin jolloin aiemmassa blogissa päivitelty kuristava tunne alkoi.

Kotiinlähtö on aina sujunut minulta mallikkaasti niin Valenciasta kuin Lontoostakin, olen kaikessa haihattelevaisuudessani kuitenkin realisti ja tajuan positiivisen suhtautumisen olevan ainoa oikea vaihtoehto.
Eikä kotona sitten kuitenkaan ole hullumpaa, ihana raikas ilmasto ja ? ja ?, no jotain hyvää kai aina löytyy.

Kuinka ollakaan, kun Valenciasta lähtöpäivä läheni, mieltäni alkoi vaivata kapinamieli, vastahakoisuus, pahoinvointi ylsi suorastaan fyysiseksi.
Aamulla olin kuin krapulassa, vaikken ollut juonut edes tinto con gaseosaakaan, jalkoja särki ja ne painoivat tonnin.
Lähtöpäivänä Ajuntamentillä kävellessäni jouduin käymään Cafen ja Tén serviciossa tervehtimässä ykää, koska en yksinkertaisesti kestänyt ajatusta erosta kaupunkini kanssa.

Ovi

Kuukausi on kuitenkin hyvä aika aloittaa syvällisempi juurtuminen aiemmat viiden päivän, viikon ja kahden viikon jaksot olivat kuitenkin tuntuneet enemmän vapaa-ajalta ja lomalta.
Nyt tunsin olevani osa kaupunkia, virallisesti hyväksytty, meitä ei osattu pitää turisteina, vaaleista hiuksistamme huolimatta.
Nykyisin puhun espanjaa (vähän suppeasti mutta) nopeasti, tunnen kaupungin ja osaan liikkua siellä kuten valencianot. Pukeudun kuin espanjalainen, olen yhtä lyhyt tappi kuin ikäiseni espanjattaret, täysin samasta puusta.
Kävimme katsomassa Frida Kahlo-valokuvanäyttelyn ja ajelime kämpälle päin, mieli oli maasa kuin matelijan mahanahka.
Kävin ostamassa viiimetingan kotiin viemiset, ja hyvästelin lähikaupan Ángelin.
Sisimpäni huusi jyrkkää kapinaa pian tapahtuvalle poistumiselle.

Lentokentän pihassa kävin vielä vetämässä viimeiset henkoset valencian ilmaa ja lukemassa opasteita Riba-Rojaan, ai niin ja tietysti kuvasin lentokentän nimikyltin.

Aeropuerto

Sairastin nuorena flunssan jälkitautina vestibulaarineuroniitin ja voin AINA pahoin lentokoneessa, paitsi jos olen käynyt tri Tapani Rahkon huimaus-hoidossa.
Tullessa Valenciaan oli välikorvassa oli tukala tilanne, enkä voinut lainkaan katsoa lentsikan ikkunasta ulos, kun vatsaa alkoi kiertää pään kanssa yhteistyössä.
Koneen lähtiessä rullaamaan kiitoradalle, tuntui erilaiselta, kun nousimme ilmaan ei vatsanpohjassa tuntunut miltään, eikä huimannut.
Katselin koko lähtö vaiheen ulos ikkunasta, esikoinen huuteli tuttujen paikkojen nimiä, löysi rakkaani kodin, Ciutat d´esportivon, kämppämme, tieteet ja taiteet, ihanaa kun saatoin pitkästä aikaa katsella kaunista kaupunkiani ilmasta.

Citutat d´esportivo

Sitten kun esikoinen karjaisi ”Tuolla on se vanha betonimöhkäle.”, pillahdin itkuun.
Mestalla edustaa minulle kaiken alkua. Rakastuin Valenciaan nähtyäni pelin Mestalla-stadionilla,, siitä alkoi uusi elämäni, erilainen, omantuntuinen, espanjalaisempi.
En itkenyt mitenkään äänekkäästi vaan jouduin ajelehtimaan lohduttomaan hiljaiseen tukahduttavaan kyynelvirtaan.
Kuumien isojen kyynelten putoillessa poskilleni, puristava tunne tuli rintaani ja vaivasi sitkeästi.

Olisi pitänyt varmaankin parkua suureen ääneen, pidätelty tuska raastoi rintaa, ehkä tarpeettomankin kovaa. Ja mikä huolestuttavinta, naisten sydämen sanotaan sairastuvan juuri siitä raastavasta tuskasta (ja masennuksestakin kai) vaikka elämän tavat olisivat terveelliset.
Mutta kuten varmasti kaikki tietävät, äidin pitää olla reipas ja pärjääväinen vaikka sydän hajoaisi kappaleiksi, no ainakin silloin kun kylvetään latinotunteissa, hillittömyys ei sovi ei, ei suomalaiselle.

Viimeisimmäksi näkymäksi Valenciasta jäi Les Arenes ja Malva-Rosa, sitten suljin silmäni D&G aurinkolasien takana.

Lähestyessämme Tamperkeleen lentoasemaa katselin järkyttyneenä tätä tuhansien murheellisten järvien maata enkä tiennyt olinko saanut lottovoiton.